Seitsemän vuotta on pitkä aika

  

Maailma on välillä epäreilu,

todella epäreilu.

Nään sen jo silmistäsi.

Välillä se on liian rankka taakka kannettavaksi.

Siksi kannattaa hengähtää, levätä.

Ko aloitin tän blogin seitsemisen vuotta sitten...

...vähän jopa pakonomaisesti jopa, aloitin sen silti. Minä, punatukkainen grungen ja massan rajoilla oleilut keskeneräinen nuori tytönhupakko, joka oli valmentavalla. Vain muutama kaveri, joista lähes kaikki on vaihtunut ja jopa muutamaan otteeseen uusiin piireihin. Tosin moni muukin asia on muuttunut. Yhdessä vaiheessa runo- ja valokuvausblogi oli omissa nurkissaan, mutta sittemmin olen saattanut runoblogini eläkkeelle. En ole kuitenkaan pistänyt runoblogiani lukkojen taakse, vaan niitä voi kuka tahansa lukea ja kommentoida. Kuitenkin taiteellinen suoriutumiseni on mennyt kokonaisuudessaan Instagramin puolelle ja sama uhkaa päivä päivältä enemmän tätä valokuvaamista... siinä samassa valokuvaaminen uhkaa vaihtua tiktokkaamiseksi. Ei enää tule samalla tavalla kuljettua kamera kädessä ko aiemmin. Jopa niillä harvoilla kuvausreissuilla joissa käyn, tulee tehtyä Tiktok-videoita. Mun kaverini eivät ymmärrä Tiktokia, ja osaa niistä videoista (lähinnä päivänasu- sekä kuvausreissuvideoita, mutta kuitenkin) tulee siksi laitettua myös Instagramin puolelle. 

...vintagelehdet olivat vain kansikuvat Pinterestissä. Tänä päivänä vintagelehdet eivät ole vain haave, vaan todellisuutta. Sama pätee vintageen ylipäätään, tosin vuosikymmen on muuttunut. Nelisen vuotta sitten tähtäsin ysäri- ja nollarityyliin, nyt katse on päivä päivältä enemmän ja enemmän kasarissa. Seissarikin koettu, mutta ei ollut oma juttu. Ko viimeksi kävin keikoilla putkessa, pukeutumiseni oli sitä samaa ko neljä vuotta sitten. En tiedä tunnistaako artistit mua, mutta ei se haittaisikaan, jo vuodessa kerkiää muuttumaan. Sitten ko joskus keikoille palaan, artistivalikoima tulee olemaan suppeampi - onhan musiikkimakuni muuttunut sen verran esim. parin vuoden takaisesta. Tulisin toteuttamaan sen uudenvuodenlupauksen, jonka mun piti jo viime vuonna toteuttaa. Jos ei muuten hyvällä niin vaate- ja musiikkityyli on muuttunut. Harhat, ei ne vaan katoa. Välillä, ihan syyttäkin, ajattelen asioita mitä paskaa tapahtui esim. vuonna 2008 tai sitä luokkaa. 

...mullei ollut ko 4GT kännykkäkamera ja iskältä tuli kans pöllittyä kuvausvermeitä. Vuotta myöhemmin sain kameran kiitos kovan pullojen keräilyn. Elämä rullasi sen verran, että kykenin edes jonkunlaiseen normaaliin elämään. Tänä päivänä olen henkisesti todella hukassa enkä tiedä haluanko enää tehdä tällaista. Nykyään ei ole edes unelma-ammattia, mihin tähdätä. On vain määränpää. En tiedä menenkö enää siihen kouluun takaisin, mistä olen yrittänyt saada ammattia itselleni. Merkityksellistä, että meitä selkeästi neuropoikkeavia kohdellaan ko paskaa jopa erityisammattioppilaitoksissa. Niin ko Miipa on sanonut vuosia sitten, koulut ovat tasapäistämislaitoksia. Puhun opistoista laitoksina, sillä sitähän ne ovat. Kiusaamista, joihin puuttumiseen ei ole tarpeeksi työkaluja. Tän maan tehtävä on vaan invalisoida ne, jotka eivät istu yhteiskuntaan. Ei tarvita ko erikoisempi nimi, hiusväri tai / ja vähemmistöön kuuluminen ja kyykyttäminen voi alkaa.

...en olisi ikinä uskonut että tämä blogi purskuttaisi vielä näinä päivänä. Tietenkään en uskalla, jaksa tai viitti enää kirjoittaa niin henkilökohtaisia asioita ko silloin. Musta on tullut vainoharhainen. Lisäksi päiväni ja viikkoni ovat aika lailla yhtä saman toistoa. Haluaisin tarjota keikkoja, reissuja, päivän asuja - ja vain noista viimeinen on toteutunut. Mulla ei ole matkakortissa tällä hetkellä edes aikaa, koska mulla ei ole varaa maksaa niitä matkoja. Mun pitää punnita ruuan ja muun väliltä, ja kyllähän mie sen ruuan valitsen. En pysty ees kirjoittamaan enempää tästä, ko tää tilanne ahistaa mua niin paljon. Tää blogi täyttää seitsemän vuotta ens vuonna, ja kahdeksatta vuotta blogiuraa tuskin tulee.