Löysin tuon tapahtuman Facebookin kautta ja mietin pitäiskö tässä osallistua vai ei. Ja sitten ko punnitsin mahdollisuuden ja uhan välillä, niin todellakin näin tuon mahdollisuutena ja päätin osallistua. Mie ko en ole yhtään alkomahoolin ystävä, joten mun "harmaa" juomani oli mustaa - elikkäs Pepsi Maxia. Ja tosin, sääkään ei kovinkaan harmaa ollut - vaan sininen auringonpaisteineen.
Mie tulin lähinnä "klassikoitten" perään, koska 1) nämä bändit ovat mulle tärkeitä, 2) en ole nähnyt niitä aiemmin. Skidinä tutustuin molempiin noista bändeistä. Mennään siihen bändiin mikä ekaksi tuli stagelle. Suurlähettiläät, joka eksyi samankaltaisten mukana kuunneltavien bändilöiden joukkoon, (kiitän SuomiPOP-kanavaa joka popitti silloin kunnon musaa eikä Vain itkua -covereita tai etunimillä varustettuja nenälaulajia...) varhaisteininä muhun iski sellainen musa kovaa suoneen ─ olihan se välietappi iskelmädisco- ja rock-aikakauden välillä. Kuuntelin Suurlähettiläitä läpi nuoruuteni, ja varsinkin Elokuun 11. ja Maailman laidalla ovat muodostunut mulle tärkeiksi.
Dingoon tutustuin jo aiemmin. Kaikki alkoi Nahkatakkisesta tytöstä ja Levottomasta Tuhkimosta, mutta Sinä ja minä tuli nopeasti mukaan muistorikkaiden biisilöiden listaan ─ olihan se yhteen aikaan jopa mun soittoääni. Lähellä täysikäisyyttä hyppäsin syvemmälle Dingon ihmeelliseen maailmaan ja loppu on historiaa. Siitä on tullut mulle yksi tärkeimmistä suomalaisista bändeistä mm. Apulannan, CMX-n ja Hassisen koneen rinnalle. Tuon kaiken ansiosta nykyään laulan melkein joka kerta Dingoa karaokebaareissa, jos haluamaani biisi löytyi listalta. No, yleensä löytyy joten elämä on helppoo, silloin ko on joku josta pitää kii. Ei tarvitsisi mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin... ja olen myös se nahkatakkinen tyttö, joka on nähnyt helvetin ja uskonut ihmisiin.
Mua saa poskipusutella ja halata, vaikken helpolla pusuttelekaan takaisin. Mulla on suurempia ongelmia ko sifonkihuivien puuttuminen tai se kellä on oikeus halata mua. Mua ei kiinnosta sekään esiintykö Tiktak tai ei, koska mie tiiän sen itekki ─ niitten keikkataival on päättynyt ties milloin. Harmaisiin klassikoihin kuuluu ehdottomasti myös Miljoonasade, Kolmas Nainen ja Neljä Ruusua, uusharmaisiin Vesterinen yhtyeineen ja Jesse Kaikuranta - joista viimeisimmän olen nähnyt neljä vuotta sitten kahdesti - eri tilanteissa, mutta kuitenkin. Näitä melankolisia, harmaan teemaisia bändejä ja artisteja löytyisi vaikka millä mitalla. Tästä Harmaimman päivän soittolistaan.
Valotaideteos oli erilainen mitä odotin, mutta kaikesta huolimatta se oli hyvännäköinen teos kulturellin silmin katottuna. Uusharmaat eivät olleet niin mielenkiintoisia ko odotin, syystä tai toisesta. En juuri koskaan kuuntele Karri Koiraa ja olen nähnyt Elan jo Helsinki-päivän konsertissa. Kahdesti. Joten otin vain haluamaani kuvat ja lähdin lipettiin kesken molempien keikkojen ─ miks odottaa turhaan? Otinpahan kuitenkin ilon irti altaissa, vaikka poistuinkin paikalta jäätyneenä ja väsyneenä ─ mutta tyytyväisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Onko asiaa? Hyvä.
Vastaanko? Kyllä.
Mutta muista, lähetä vain sellaista palautetta jollaista sie myös mahdollisesti kestäisit.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.