Välillä on päiviä, jolloin ei saa olla rauhassa

     

Ensilumi tuli sopivasti uuden vuoden tienoilla, se näkyi matkastani potkulaudalla joka oli totally struggle. Eikä se ole sulanut sen jälkeen. Ei tarvisi sulaakkaan ennen maalis-huhtikuuta, odotan nimittäin uutta hellekesää vaikka todennäköisyys siihen onkin edellisvuoden pitkän ja bipolaarisen kuuman kesän jälkeen pienempi. Ja oishan se kiva päästä luistelemaan ja pyllymäkeilemään pitkän tauon jälkeen. Tästä ei pitänyt tulla ihan tällaista postausta, tämä oli oikea bittersweet symphony koko tämä päivä.

Ekaksi mun kuvaussessioita tuli tsiigaamaan seitsenpäinen pikkupoikalauma. Harvassa oli ne päivät, ko mun päivän asun kuvauksia tiiraillaan. Ne kysy, mihin nämä kuvat tulloo? No, tännehän ne tulloo. Jos alkoivat seuraamaan, niin välkommen.

Sitten joku mies tuli sanomaan että mun tyylini on makea. Kiitin ja jatkoin matkaa.

Kolmanneksi, Kruununvuoren- reissun jälkeen joku Ano Turtiaisen näköinen ukko olisi halunnut antaa mulle turpaan, koska multa jäi kiireessä maskit kotiin. Se vielä varoitti poissajäämisensä jälkeen, että vielä mä saisin kuule turpaan. Enkä ole edes sanonut mitään, olen vaan suunnitellut mitä hankkisin tulevalle mökille.

Neljänneksi, joku ulkomaalaistaustainen taxikuski kysyi multa "Mitä kuuluu" ja olisi halunnut ottaa mut kyytiin. Kieltäydyin ja jatkoin matkaa. 

Ja vielä viidenneksi, noin 100 m ennen Miipan kotiovea, joku persun oloinen ukko murjaisi että "mitä saatanaa sä oikein rallattelet". Loukkaannuin ja olin varma, että ei helvetti, miksi kaikki epäonni potkaisi mua juuri tänään. Onneksi en mennyt Roihikaan, mitä siitäkin olisi seurannut...

Sitten mietitään, miksi niin monet vetäytyvät omaan kuoreensa. Mua pelottaa kaiken tän jälkeen mennä ulos vähään aikaan. Mä en ala vaihtamaan tyyliäni tai tapaani kulkea ulkona vain siksi että joku persuöyhöttäjä haluaisi niin. Näytän ehkä pirilutkalta tai pöpilästä karanneelta, mutta ei nää huutelijat mitään absolutisteja ole.