Rock On

2018/06/19

Oon kuin kukka vettä vailla


                   

Tää oli eka kertani Alppiruusupuistossa. Muutenkin eka kerta näillä seutuvilla, ellei kyläilyjä Tiitun luona lasketa. En olisi vieläkään tietoinen ellei Miipa ja Stadissa.fi yhteistöissä olisivat ilmoittaneet olemassaolostaan kyseisestä paikasta. Kannatti tulla ihan vaan siksi koska tuolla oli kauniita kukkia, joita mulla on tapana piirtää. Ihan vaan vaikka paluumatka olikin jaloilta kysyttynä aika puuduttava.

Tää asu on sataprosenttisesti kierrätetty (jos arskoja ja pompulaa ei lasketa). Tällaisen kaltaisessa asussa kuljen aina silloin, ko en ole 100% panostelupäällä. Kuha on jotain mukavaa päällä, jotka kuitenkin sopivat yks yhteen. Niissä kamalimmissa asuissa ko mulla ei ole asiaa lavalle tai kameran eteen. Tarkimmat huomaavat myös rannekkeen, joka on ollut jo muutaman viikon (Maailma Kylässä -festareista alkaen) vasemmassa ranteessa. Siellä se varmaan on tän postauksen julkaisuhetkelläkin...

2018/06/14

En haluu kuolla tänäkään yönä




       
Artistikattaus oli aika bueno. Varsinkin kolme niistä; Jenni Vartiainen, Ismo Alanko ja Apulanta.

Elastinen toi positiivista energiaa alkupalaksi, tykkään siitä ko sillä on niitä positiivisia biisejä. Pisti mulle hetkeksi suupielet ylöspäin. Jenni Vartiainen toi mulle turvasanoja ja muitakin sanoja, hänen vanhempi tuotanto toi mieleen nuoruuteni. Omistin Missä muruseni on -kappaleen mun kaikille tutuille joita en ole nähnyt aikapäiviin. Jos tää jo vei nuoruuteeni, niin seuraava artisti vasta veikin. Ismo Alanko ja sen prokkikset, joittenka kuuluisimpia kappaleita hän tulkitsi. Vain yksi kappale oli ennestään tuntematon, kaikki muut ovat ennemmin tai myöhemmin tulleet tutuiksi. Rappiolla on harvoja kappaleita, joittenka sanat muistan ulkoa.

JVG on yksi niistä monista musasynneistä, joita kuuntelen. Musasynneissä siksi koska kukaan komppiksistani ei perusta heidän tuotantoaan. En mennyt tällä kertaa Voitolla yöhön, vaikka biisi olikin edelleen hyvää kuunneltavaa. Sunrise Avenuen kohdalla sain pahemman luokan ahdistuskohtauksen ja jos Apulanta tai joku muu hyvä ei olisi esiintynyt, olisin poistunut paikalta ilman mitään ennakkovaroituksia. Kuitenkin osa "Auringonnousuraitin" esittämistä kappaleista olivat hyviä, ne kuitenkin olivat esitetty jälkipuoliskolla. Vähän harmi että tää meni näin, mut joo. 

Odotus palkittin, ko Apulanta tuli lavalle. Se on mun kuunnelluimpia bändejä, itseasiassa Last.fm-n mukaan kuunnelluin suomenkielinen bändi heti CMX-n jälkeen. Se kopla soitti uudempaa tuotantoa, vaikka vanhempaakin mahtui mukaan. Niitä tuttuja kappaleita yhdisti se, että kuuntelin niitä kaikkia yläasteella. Toinen jumala oli tuntematon, vaikka tiesinkin sen tulevan setissä. Apulannaksi pääsin onneksi eturiviin, vaikka ne muutamat tulevaisuuden toivot nilittivät mulle asiasta vastaan. Ne muutenkin sai tyyliin kaiken, vähän samaa sarjaa ko amiskan ekana vuonna. Näin tämän anarkistisen feminatsin piirteet omaavana lähinnä epäreiluna.

Ne käyttäytyi muutenkin alusta alkaen todella rumasti muita ko "omaa squadiaan" kohtaan. Olisin voinut antaa niille opetuksen, ellei niitä stalkkereita olisi ollut ko sieniä sateella.

Olo on niin fyysisesti ko psyykkisesti tapahtuneen jäljillä riekaleina. Mun iho paloi pahemman kerran, lisäksi sormeni venäytettiin ja mua on tilitetty milloin mistäkin. Sain muistutuksen jälleen kerran siitä, miksi en oikein tykkää näistä "tulevaisuuden toivoista". Ja sitten mietitään miks väistelen tiettyjä ihmisiä ko mustaa surmaa joten ensi vuoden osallistuminen tuonne on tästä syystä todella auki. Suuremmalla todennäköisyydellä jätän väliin, varsinkin jos artistikattaus on samaa tasoa sen tän vuotisen Grillimaisterin konsertin kanssa. Ja suurella todennäköisyydellä en mee Pride-kulkueeseen, koska muut menot. Luojan kiitos.

Ehkä nämä viisi kertaa Helsinki-päivän konsertissa riittävät.

2018/06/09

Mikäs täs barbien keskellä


        
Kävin viime kuussa Miipan kaa barbinäyttelyssä, 
jota olin ihkuttanut kuukausien päivät mutta julkaisu tyssäsi sanojen hakemiseen.

Jossain kovalevyjen kätköissä on kuva mun keskenjääneistä leikeistä. Mulla oli yksi aito barbinukke, ja juuri se oli opettaja lego-oppilaitten keskellä. Se oli viimeisinä päivinä jalkapuoli. Lisäksi mulla oli ns. feikkibarbeja. En tiiä niitten nimiä, en oo tainnut ees nimetä niitä toisin ko monia muita leikkikaluja. (Mutsi korjatkoon jos näkee tarpeelliseksi.) Tykkäsin enemmän lapsi- ja vauvanukeista, koska halusin hoitaa (ja kasvattaa) niitä ko lapsiani. Vuosien varrelta lapsi-intoni vaan pieneni ja pieneni... aina siihen pisteeseen saakka jolloin menin liian pitkälle. Nyt pistin itteni skidien siedätyshoitoon, koska ahdasmielisyys ei tee hyvää mielenterveydelle.

Olen lapsenmielinen, myönnän. Aika usein ajaudun siihen pisteeseen jolloin muutun kakaraksi, koska minkäs teet ko maailman menot ja muut turhauttavat niin että muutun zombikisuksi. Tiiän, että tälle on tehtävä jotain. Mutta tietystä määrästä lapsellisuutta en hevillä luovu koskaan. En aio lopettaa värikkäästä sisustuksestani enkä myöskään samaa sarjaa olevasta vaatetuksesta. Enkä huvipuistoista tai leikkikaluista joita pidän nykyään koristeina. Mutta huutokiukuttelun, sen on loputtava - muuten menetän komppiksia ympäriltäni ja siihen pisteeseen en haluaisi enää koskaan.

No mutta mikäs ajoi mut tänne? Pikkuminä olisin todellakin kinunut tähän näyttelyyn. Nykyään tosin barbeja enemmän kiinnostaa retrous, ja ekasta kämpästä tutut barbipostikortit ovat täälläkin. Sitten ko saan kämppäni siedettävän oloiseksi, aion näyttää tätä "mökkiä" täälläkin.

Tämä ei ole yhteistyötä, vaan silkkaa suositusta.
Barbie-näyttely Kansallismuseossa vielä elokuun loppuun saakka.